Saavuin eräänä tammikuisena sunnuntai-iltana kotiini Tampereelle kuvausreissulta. Olin ollut Helsingissä tekemässä tämän lehden toista juttua samaisena päivänä. Pääkaupunkiseutu oli ollut koko päivän pilvessä, mutta Tampereella vastassa olikin harvinaisen kirkas tähtitaivas. Mietin sitä kävellessäni kotia kohti ratikkapysäkiltä.
Olin aivan poikki. Kuorin talvivaatteet yltäni, purin kameravarusteeni ja rojahdin sohvalle. Ihanaa päästä lepäämään.
Silti se tähtitaivas jäi kummittelemaan mieleeni. Se oli liian kaunis, liian täydellinen. Tyystin päähänpistosta harhauduin tarkistamaan Etelä-Suomen revontuliennusteen. Ilmatieteen laitos uumoili seuraavalle tunnille kohtalaista todennäköisyyttä.
Laitoin parhaalle ystävälleni Sohville viestiä, sillä revontulien metsästys on meidän yhteinen harrastuksemme. Hän linkkasi minulle saman tien Ursan (tähtitieteellinen yhdistys) revontulikameran, joka kuvaa Tampereen taivasta.
Meinasin pudota sohvalta. Siellähän ne leimusivat pohjoisessa taivaanrannassa.
Ei siinä kauaa ehtinyt miettiä. Pomppasin pystyyn, puin talvivaatteet takaisin päälle ja pakkasin kameravarusteet uudestaan. Kiitin onneani, että omistan kaksi kameran akkua. Toinen oli jo kulunut kuvauspäivässä, mutta yhdelläkin pötkii pitkälle.
Joskus revontulet näkyvät viisi minuuttia, joskus viisi tuntia. Kyse on täysin tuurista. Ne eivät myöskään yleensä näy koko taivaan mitalta. Oli nopeasti keksittävä aukea ja pimeä paikka, mistä nähdä pohjoistaivas. Onneksi asun kävelymatkan päässä Tampereen suurimmasta järvestä, Näsijärvestä, sekä sitä reunustavasta Kaupin metsästä.
Lähdin kirjaimellisesti juoksemaan järvenrantaan kameralaukku kaulassa ja jalusta kainalossa.
Jokainen sekunti tuntui ikuiselta, kun takaraivossa kuumotteli ajatus siitä, että show voisi olla jo ohi. Viimein tuuhea metsä kuitenkin väistyi. Taivaanranta oli aivan vihreän peitossa. Revontulien reunoilta hehkui punaista ja liilaakin.
En ollut koskaan nähnyt mitään samanmoista.
Jalusta oli salamana pystyssä ja kamera räpsimässä. Revontulien kuvaaminen oli omalla tavallaan haastavaa, koska maisema oli pimeä eikä kamerani automaattitarkennus ymmärtänyt, mitä taivaan vihreät valomöykyt olivat.
Manuaalitarkennus oli ainoa vaihtoehto. Vaikeinta oli oikeastaan muistaa se, että joka kerta, kun liikutti kameraa, manuaalitarkennus oli tehtävä uudestaan. Kauhistuttavan monta pikselimössöäkin sain aikaiseksi.
Eikä kukaan ei ikinä puhu siitä, kuinka kylmä tulee, kun revontulia kuvaa! Ehkä juoksemisen jälkeinen hikoilu pahensi asiaa tai se, että toppahousut jäivät kotiin. Jo hetken paikallaolon jälkeen hytisin paukkupakkasessa.
Onneksi ystäväni Sohvi tuli pelastamaan. En ole koskaan ollut yhtä kiitollinen termospullosta ja vilteistä.
Saimme kuvata rauhassa noin puoli tuntia ennen kuin Kaupinojan rantaan alkoi pikkuhiljaa eksyä muutakin yleisöä.
Muutama kuvaaja uskaltautui jäällekin asettelemaan kameraansa. Juttelin joidenkin rantaan jääneiden kanssa. Eräs ihastelija oli herännyt revontulihälytykseen, jonka voi kuulemma tilata sääilmiöitä seuraavasta sovelluksesta. Toinen oli saanut vinkin paikallisesta revontulibongareiden someyhteisöstä. Minä ja ystävänikin kuulumme useampaan sellaiseen. Toisessa porukassa oli eurooppalaisia turisteja, jotka olivat aivan pyörällä päästään. Miten revontulia voi muka olla muualla kuin Lapissa?
Olin vähintään yhtä liekeissä näkemästäni kuin taivas. Totesinkin Sohville, että tänään saan elämäni parhaat revontulikuvat, ainakin toistaiseksi. Tärkeintä oli kuitenkin se, että pääsin kokemaan tämän poikkeuksellisen hetken Sohvin kanssa. Olihan tätä metsästetty. Soitin jopa äidilleni, että haluatko tulla katsomaan. Nukkuminen veikuitenkin voiton, ehkä ensi kerralla sitten. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä taivaalla voi seuraavaksi nähdä, kun osaa katsoa oikeaan suuntaan.
Teksti ja kuvat Julia Anderson
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo