Uhanalaisuus tarkoittaa sitä, että laji, populaatio tai luontotyyppi on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Uhanalaisuuden tasoa eli sukupuuttoriskiä arvioidaan yhteisillä kriteereillä sekä kansainvälisesti että kansallisesti.
Uhanalaisuuden käsite on keskeinen luonnonsuojelussa ja ympäristöpolitiikassa. Uhanalaisuusarvioinneissa kootaan tarpeellista tietoa niin lajien, luontotyyppien kuin luonnon yleisestä tilasta. Arviot toimivat perustana suojelupäätöksille.
Säännöllisissä arvioinneissa sovelletaan Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) tutkimukseen pohjautuvia, päivittyviä luokittelukriteereitä. Arvioinnit julkaistaan kansainvälisesti ja kansallisesti Punaisissa kirjoissa.
Luokittelua varten tarvitaan runsaasti tietoa lajin, populaation tai luontotyypin ekologiasta. Luokkaa ei aina voida määritellä, sillä laji voi olla myös puutteellisesti tunnettu (DD) tai arviointiin soveltumaton (NA).
Luokitteluun kuuluvat seuraavat luokat:
vaarantunut (VU): Suomessa esimerkiksi hilleri, liito-orava, pikkulepakko, varpuspöllö
erittäin uhanalainen (EN): ahma, susi, saimaannorppa, varpunen, nokikana, huuhkaja
äärimmäisen uhanalainen (CR): naali, tunturipöllö, suokukko, kuningaskalastaja, ankerias
Luokitteluun mahtuu myös ei-uhanalaisia lajeja koskevia luokkia, kuten:
elinvoimainen (LC): orava, siili, metsäjänis, varis, merikotka, hiiripöllö
silmälläpidettävä (NT): itämerennorppa, karhu, metsäpeura, västäräkki, harakka
Suomessa arviolta joka yhdeksäs laji on uhanalainen. Vuonna 2010 uhanalaisia lajeja oli 10,5 prosenttia, kun taas vuonna 2019 niitä oli jo 11,9 prosenttia. Kehityssuunta osoittaa, että Suomen lajiston uhanalaistumista ei ole onnistuttu pysäyttämään.
Teksti: Juuli Lehtinen
Kuvitus: Annika Heikkinen
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo