Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) kansanomaisemmin raakku on mustanruskea makeanveden nilviäinen, joka on riippuvainen virtaavasta ja puhtaasta vedestä. Raakku viihtyy huokoisilla joenpohjilla lähinnä Lapissa, mutta myös Etelä-Suomessa on jäljellä muutamia populaatioita. Jokihelmisimpukkaa esiintyy koko pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta eteläisemmillä alueilla sen levinneisyys on hyvin hajanaista. Se on luokiteltu sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti erittäin uhanalaiseksi.
Lisääntymiskautena jokihelmisimpukka puhaltaa sisällään kehittyneet glokidio-toukat veteen taimenien tai lohien uidessa ohi. Toukat päätyvät kalojen kiduksiin, mihin ne kiinnittyvät loisimaan. Ne irrottautuvat isäntäkalastaan vasta seuraavana keväänä, jolloin ne ovat voineet saada kyydin kauas uusille kasvualueille. Toukkavaiheen vaatimusten vuoksi jokihelmisimpukka lisääntyy vain lohi- tai taimenpitoisissa joissa. Toukista kehittyneet pikkusimpukat kaivautuvat hiekkaan kasvamaan muutamaksi vuodeksi. Kiirettä raakun ei tarvitse pitää, sillä ne tulevat sukukypsiksi 15-20-vuotiaina ja voivat saavuttaa jopa 200 vuoden iän.
Jokihelmisimpukka voi nimensä mukaisesti tuottaa helmiä, mutta ne ovat pääosin hyvin hauraita. Lisäksi vain yksi simpukka sadoista tuottaa helmen. Tästä huolimatta simpukkaa on kerätty helmenpyyntiin aina 1950-luvulle saakka.
Nykyisin raakun suurimmat uhat ovat elinympäristön tuhoutuminen sekä erityisesti vesien saastuminen ja happamoituminen. Simpukkaa on ruvettu aktiivisesti suojelemaan muun muassa istutusten ja jokien entisöinnin avulla, mutta sen kanta on edelleen vähenemään päin.
Teksti: Varpu Pärssinen
Artikkeli on julkaistu Nuorten Luonto -lehdessä 2/14.
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo