Kihokki on soiden salaperäinen lihansyöjä, joka kiinnosti jo muinaisia alkemisteja.
Suolla kulkija ei aina huomaa, että jalkojen juuressa kasvaa pieniä lihansyöjäkasveja. Jos pysähdyt hetkeksi ja kumarrut katsomaan, voit nähdä kiehtovia punaisen sävyisiä kihokkeja. Ehkäpä huomaat tahmeilla lehdillä myös ansaan jääneitä hyönteisiä.
Kihokkien heimoon kuuluu lähes 200 eri lajia, joita kasvaa ympäri maailman soilla ja erilaisilla muilla kosteilla kasvupaikoilla.
Suomessa tavataan kolmea lajia: pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia), pitkälehtikihokki (Drosera longifolia) ja pikkukihokki (Drosera intermedia).
Pyöreä- ja pitkälehtikihokki ovat verrattain yleisiä koko maassa ja voivat myös risteytyä keskenään. Pikkukihokki esiintyy vain eteläisessä Suomessa, ja se on luokiteltu vaarantuneeksi.
Suomessa esiintyy kihokkien lisäksi muitakin lihansyöjäkasveja. Vesiherneisiin kuuluu peräti kuusi lajia, jotka saalistavat eläinravintoa. Yökönlehdissä tällaisia lajeja on kolme. Kihokin tavoin nekin kasvavat rannoilla ja soilla.
Suot tarjoavat kasvupaikkoina melko vähän ravinteita kasvien käyttöön, joten kihokit hankkivat ravinnetäydennystä saalistamalla hyönteisiä ja muita pieniä niveljalkaisia. Ne selviävät myös ilman saalista, mutta silloin niiden kasvu ja kukinta jää heikommaksi.
Kihokkien lehdissä on pieniä karvoja, joiden päähän muodostuu tahmea pisara. Se houkuttelee hyönteisiä. Lehdelle laskeutuva hyönteinen jää ansaan. Se juuttuu tahmaan ja tukehtuu. Lehti taittuu hitaasti hyönteisen ympärille ja sulattaa sen kasvin ravinnoksi.
Sulattaminen kestää useita päiviä. Kun lehti lopulta suoristuu taas odottamaan uutta saalista, jäljellä ovat vain hyönteisen kuoren kovat sulamattomat osat.
Valtaosa kihokin saaliiksi jäävistä hyönteisistä on korkeintaan hyttysen kokoisia, mutta saaliiksi voi päätyä jopa päiväperhosia. Kihokki sulattaa saaliinsa samantyyppisillä entsyymeillä kuin ihmisen ruuansulatusentsyymit.
Suomessa tavattavat kihokit ovat monivuotisia, eli kasvi talvehtii ja nousee samalle paikalle useana keväänä. Ne kukkivat kesällä pienin valkoisin kukin.
Siementen lisäksi kihokit leviävät myös kasvullisesti jälkisilmujen avulla, joita niiden lehtiin muodostuu syyskesällä.
Kihokkilajimme ovat sen verran pieniä, ettei niitä välttämättä nopeasti ohi kulkiessa havaitse. Pitkälehtikihokin lehdet ovat vain noin 2–5 senttimetrin pituiset. Lehdet kasvavat pyöreänä ruusukkeena, jonka keskelle kukkavarsi kohoaa.
Kihokkien suvun tieteellinen nimi Drosera tulee kreikan sanasta droseros eli kasteinen. Se viittaa kihokin lehden tahmeisiin pisaroihin, joita ihmeteltiin jo muinoin, sillä toisin kuin kastepisarat ne eivät kuivu auringonpaisteessa.
Alkemistit uskoivat, että kihokin avulla voisi muuttaa rautaa kullaksi. Kihokkeja on käytetty myös monenlaiseen kansanparannukseen.
Sittemmin kihokkien lääkinnällisiä vaikutuksia on tutkittu myös tieteellisesti. Nykyään kihokkeja käytetään muun muassa yskänlääkkeiden raaka-aineena. Pyöreälehtikihokkia kerätään ammattimaisesti lääke- ja kosmetiikkateollisuuden käyttöön myös Suomessa.
Teksti: Milla Aalto
Kuvat: Riina Pippuri
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo