Ne kaikki liittyvät yhteisöihin. Musiikki luo aina yhteisöjä. On mitä kummallisimpia yhteisöjä, jotka on luotu musiikin ympärille. Vimman kanssa tutkimme, voisivatko tällaisten aktivistiolentojen yhteisöt luoda musiikillisen skenen.
Sitten taas ohjaajaksi opiskeleminen on jossain määrin aktivistikoordinaattoriksi opiskelemista.
Tykkäsimme kaikki tehdä musiikkia, mutta ilmastoliikkeiden alkamisen ja kansainvälisen ilmastopaneelin raporttien [2018–19] aikaan koimme eksistentiaalisen ravistelun – pitäisikö lopettaa kaikki se mitä on treenannut lapsesta asti?
Mutta jos on kiivennyt jo jotain vuorta puoleen väliin, on turhaa lähteä takaisin. Mieluummin kiipeää sitä samaa vuorta, mutta käyttää sitä matkaa johonkin. Pikkuhiljaa on syntynyt ajatus, että voisiko se olla äänen antamista aktivismille ja vaikeille ilmastotunteille.
Vähän niin kuin on rakkauslauluja, koska rakkaus koskettaa meitä kaikkia, niin myös ekologinen kriisi koskettaa meitä kaikkia.
Kun ymmärsin, että aika käyttäytyy maapallolla eri tavoin. Että joillakin alueilla ollaan jo paljon katastrofaalisemmassa tilanteessa kuin täällä.
Tajusin, että minulla on etuoikeuksieni ja kolonialistisin ketjuin meille mahdollistetun elintason myötä enemmän aikaa prosessoida tapahtumia. Minun ei tarvitse juosta pakoon.
En tiedä auttaako se sinänsä yhtään mitään, mutta ainakin se luo jaettuja kokemuksia. Minunhan pitäisi markkinoida tässä, että taide on joku suuri ratkaisu ilmastokriisiin, mutta kun en itse hirveästi usko siihen.
Taide on enemmänkin takaisinheittäjä asioiden ääreen: jos joskus vain porskutan eteenpäin ja ajattelen ettei millään ole mitään väliä, niin silloin koettu taide saa vedettyä takaisin niiden oikeiden tunteiden ääreen, joita ekologinen kriisi aiheuttaa.
Taide on kuin hyvä ystävä, joka muistuttaa, että hei, onko tämä nyt sittenkään ihan käsitelty juttu.
Todellakin voi. Kautta historian on paljon teoksia, jotka ovat muuttaneet pysyvästi sitä mitä jostakin asiasta ajatellaan.
Taide pystyy luikertelemaan väleistä, joista tavallinen argumentaatio ei pysty.
Se, että kohtaa oikeaa maailmaa, muttei tarvitse tehdä sitä yksin vaan yhteisön voimalla, se on ihan mahtavaa. Siinä on ero, jos jakaa asian jossain ilman ruumiillista kokemusta kuin jos on tuhat ihmistä samassa paikassa, ja näkee miten se vaikuttaa ympäröivään.
Yksin sitä helposti sentimentalisoituu, mutta ryhmässä on enemmän.
Kannattaa miettiä miksi ahdistaa, ja jakaa asia jonkun kanssa. Kaksi on jo yhteisö. Ja yhteisöt ovat kuin luonto, kaiken perusta.
Ahdistus antaa myös tärkeää tietoa. Voi siis kiittää ja arvostaa ahdistusta, koska kun tuo tieto pääsee virtaamaan, se luo jaettua tietoisuutta, mikä on hieno juttu. Ahdistus on suunnannäyttäjä. Ei siis kannata ahdistua siitä, että ahdistaa!
Pahimmassakin ahdistuksessa kannattaa muistaa, että ahdistus tulee ja menee, eikä se määritä kaikkea.
Teksti ja kuvat Tilda Sederholm
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo