Nimeäminen on harvoin sattumanvaraista. Kieli on työkalu, jolla hahmotamme ja luokittelemme maailmaa ja jaamme siitä tietoa. Toisin sanoen nimeäminen on kulttuuri- ja kielitaustamme läpi suodattunut kannanotto siihen, miten katsomme ja koemme ympäröivän todellisuuden.
Vaikka saamelaisten historia ulottuu pohjoisessa aikaan ennen Suomen valtion syntymistä, on Lappi merkinnyt suomalaisille usein erämaita, uusia asuinseutuja ja luonnonrikkauksia. Mielikuva kytkeytyy kolonialistiseen ja kansallisromanttiseen ajatteluun luonnosta koskemattomana paikkana, joka odottaa löytämistään – ja hyödyntämistään.
Koska jo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa suomalaisuuden katsottiin määrittyvän osin luontosuhteen kautta, nimettiin luonnosta kansallismaisemia valtaväestön kansallisidentiteettiä vahvistamaan. Nykyään samat mielikuvat elättävät etenkin matkailualaa.
Nimeäminen on ollut kautta historian keino ottaa haltuun niin ihmisiä kuin maata, mutta toimii nyt myös toiseen suuntaan kolonialistisia valtasuhteita purkavana voimana.
Saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola on tutkinut Saamenmaan historiaa 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoleenväliin. Silloin Suomesta rakennettiin yhtenäistä kansallisvaltiota. Päämäärän saavuttamiseksi Suomen valtio heikensi merkittävästi saamelaisten oikeuksia maahan, kieleen, kulttuuriin ja elinkeinoihin.
Norjan ja Suomen rajankäynti johti saamelaisalueen tarkempaan kartoittamiseen, jonka tuloksena saamelaiskylille ja pohjoisen luonnolle annettiin uudet suomalaiset tai suomalaistetut nimet.
Saamenmaalla saamelaisuus sai näkyä tunturien nimistössä, mutta laajemmat tunturialueet tai paikannimet merkittiin karttoihin suomeksi. Lehtolan mukaan suomalaisten nimien avulla saamelaisalue tehtiin suomalaisille tutumman oloiseksi, osaksi suomalaistuvaa maailmaa.
Lappi-sanaa on käytetty ympäri Suomen kuvaamaan syrjäisiä seutuja, joilla ei nähty olevan kiinteää asutusta. Suomen valtion pohjoisissa osissa sana ja sen johdannaiset rakensivat kasvualustan saamelaisiin liittyville mielikuville ja stereotypioille.
Saame-sanan juuria tutkineen Lehtolan mukaan saamelaisia halventavasta lappalainen-nimityksestä luovuttiin vasta 1970-luvun jälkeen. Tuolloin saamelaisten itsestään käyttämät nimitykset yleistyivät, kun kansainvälinen vähemmistön ja alkuperäiskansojen liike vaati, että yhteisöjä kutsuttaisiin niiden itse määrittelemillä nimillä.
Artikkelin kirjoitushetkellä Instagramista löytyy tunnisteella #munlappi 44,8 tuhatta ja #finnishlapland 93,5 tuhatta julkaisua. Lappi nähdään osana Suomen luontoa, vaikka osassa kuvista liikutaan Saamenmaalla. Saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluva Utsjokilaakso on nimetty yhdeksi Suomen kansallismaisemista.
Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston puheenjohtajana sekä saamen kielten etäopetushankkeen koordinattorina toimivan Anni-Sofia Niittyvuopion mukaan ajatus kansallismaisemasta ylläpitää kolonialistista näkemystä saamelaisalueesta osana Suomea, vaikka alueen yhteisöillä on omat kulttuurinsa ja kielensä.
Niittyvuopio kertoo, että puhe suomalaisten kansallismaisemasta ja kansallisomaisuudesta luo kuvaa, että ihminen voisi omistaa luonnon.
”Saamelaisille on itsestään selvää, että me emme omista luontoa. Tämä luonto on täällä, ja se on niin paljon isompi kuin me.”
Hän nostaa esimerkiksi alueet, joilla hoidetaan poroja.
”Siellä on paikannimiä, jotka on nimetty meidän esivanhempiemme mukaan, mutta se ei anna meille mitään oikeutta omistaa sitä aluetta, vaan meillä on oikeus olla siellä.”
Oman paineensa saamelaisalueelle luo suomalainen matkailuala, joka hyödyntää syvälle juurtuneita mielikuvia Lapista. Esimerkiksi Business Finlandin alla toimiva, Suomen matkailun kehittämiseen keskittynyt organisaatio Visit Finland markkinoi Lappia “taianomaisena arktisena alueena”.
Saamelaisalueen markkinointi suomalaisten kansallisomaisuutena tuo Niittyvuopion mukaan vaikeuksia saamelaisyhteisölle.
”On ollut tilanteita, joissa turistit on kurkkineet ihmisten ikkunoista sisälle, ja matkailu on hallitsematonta. Matkailuyritykset eivät osaltaan koe vastuuta siitä, miten näitä turisteja ohjataan arvostamaan ympäristöä ja kunnioittamaan ihmisten yksityisyyttä.”
Kun Lapin ja arktisuuden alle niputetaan joukko joko keksittyjä tai eri kulttuureista lähtöisin olevia perinteitä, hämärtyy raja saamelaisten ja muualta lainattujen perinteiden välillä.
Jalansijaa kasvattavat muun muassa huskyfarmit ja iglut sekä matkailijoille markkinoidut “Lapin kasteet”. Saamelaiskäräjien Saamelaismatkailun eettisen ohjeen mukaan Lapin kaste on keksitty, saamelaiskulttuurin kannalta haitallinen, stereotypioita vahvistava matkailutuote.
Niittyvuopio muistuttaa, että Lapissa ja saamelaisalueella olisi potentiaalia kehittää matkailua oikeasti eettisesti. Kyse on myös asenteista.
”Ihmiset tietävät, että Lapin matkailu on riippuvainen poronhoidosta, mutta silti poronhoitajat kohtaavat aivan älyttömästi vihapuhetta. On tosi outoa, että ihmisillä on hirveän positiivinen kuva nimenomaan niistä huskyfarmeista ja iglu-rakennelmista.”
”Kun tänne tulee joku tietämätön turisti esimerkiksi Aasiasta, uskon, että hänkin haluaa nähdä aitoutta. Turistit haluavat revontulia, mutta heille markkinoidaan jotain aivan väärää.”
Alkuperäiskansan oikeuksien toteutumisen ja kunnioittamisen näkökulmasta oleellista on, että alueista, ihmisistä ja paikoista käytettäisiin oikeita nimiä ja termejä. Nimien palauttamisella on Niittyvuopion mielestä äärimmäisen iso merkitys.
”Se luo valtaväestöön kuuluville sitä kuvaa, että tämä ei kuulu heille, koska sanat ovat heille vieraita. Se vaatii heiltä uuden oppimista ja erilaista arvostusta alueelle, kun he eivät voi suoraan kokea, että kaikki on tehty heitä varten.”
Kun paikannimet olisi merkitty saamen kielillä, vaatisi se Niittyvuopion mukaan myös teknologian kehittämistä: saamenkielisten kirjainten tulisi löytyä näppäimistöistä.
”Teknologiaa ei kehitetä saamelaisia varten tai saamelaisten ehdoilla, koska vain me tarvitsemme niitä kirjaimia. Jos valtaväestö tarvitsisi niitä, asioita vietäisiin oikeasti eteenpäin.”
Lisäksi nimillä on painoarvoa yksilön identiteetin kannalta. Niittyvuopio korostaa oman äidinkielen näkemisen sekä paikkojen omilla nimillä kutsumisen merkitystä erityisesti niiden saamelaisten kannalta, jotka eivät esimerkiksi poronhoitajien tavoin liiku päivittäin luonnossa.
Toistuvaa huolta saamelaisalueella herättävät Suomen valtion maankäyttösuunnitelmat. Niittyvuopio painottaa, että saamelaisille elinvoimaisuus tarkoittaa muuta kuin Jäämeren junarataa, joka uhkaisi tuhota kokonaisen kulttuurin. Elinvoimaisuutta halutaan lisätä alueella saamelaisten ehdoilla.
”Me emme kaipaa omistusoikeutta, haluamme käyttöoikeuden. Haluamme suojella näitä alueita.”
Nimien alkuperän ja merkitysten tunnistaminen voi lopulta lisätä ymmärrystä. Niittyvuopio nostaa esimerkiksi pääkaupunkiseudulla sijaitsevan Nuuksion, jonka nimi on peräisin pohjoissaamenkielisestä sanasta njukča, joka tarkoittaa joutsenta.
”Nyt ei puhuta vain saamenkielisten paikkojen nimien palauttamisesta, vaan puhutaan myös historian tunnistamisesta: saamelaiset ovat asuneet koko Suomen alueella ja jättäneet sinne jälkensä.”
Lappi-sanalla viitataan suomen kielessä maantieteelliseen alueeseen Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän alueella sekä Suomessa Lapin maakuntaan, joka rajoittuu etelässä Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan. Saamelaisia asuu kaikkien näiden valtioiden alueella.
Saamelaisten kotiseutualue pitää Suomessa sisällään Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien alueet sekä Lapin paliskunnan alueen Sodankylän kunnasta eli Vuotson alueen. Saamelaisten kotiseutualueella puhutaan kolmea saamen kieltä: inarinsaamea, pohjoissaamea ja koltansaamea. Yhteensä saamen kieliä on yhdeksän.
Teksti: Aino Huotari
Artikkeli on julkaistu Nuorten Luonto -lehden numerossa 4/2021.
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo