Metän hippo halliparta,
Peästä sinä minut,
Niin minä peästän sinut.
Jos et sinä peästä minua,
Niin minä en peästä sinua.
(Suomen Kansan Vanhat Runot VI2, 7196.)
Ei ole montaa sataa vuotta siitä, kun suomalaisten metsäsuhde oli kaikkea muuta kuin ”luonnonläheinen kansa”, joka on toki läpi historian ja nykypäivän jatkuneiden metsähakkuiden valossa kyseenalainen ilmaisu sekin.
Ei metsään ennen menty tervehtymään, rauhoittumaan tai lenkkeilemään, vaan pikemminkin pakon edessä tai metsästämisen vuoksi – silloinkin metsän hengiltä suopeutta anoen.
Nykyään taas metsä saa pelätä enemmän ihmistä kuin ihminen metsää. Metsä ei ole juuri muuttunut, mutta mikä meissä on?
Oulun yliopiston tutkija, filosofian tohtori Karolina Kouvola on tutkinut kansanperinteitä. Hän kertoo metsän olleen ennen 1800-lukua eläneille suomalaisille uhkaava, omituinen, jokin toinen todellisuus. Muinainen metsäsuhde heijasteli sen ajan käsitystä maailmasta, joka oli tietenkin melko erilainen kuin nykyään.
Raja metsän ja ihmisympäristön välillä oli merkittävä. Jos esimerkiksi susi tuli pihalle, saatettiin sanoa metsän olevan liikkeellä, sillä metsän eläimet edustivat metsää – sitä toiseutta, jonka ei kuulunut olla pihassa, vaan pysyä metsän maailmassa.
Tässä on toki kaikuja tämänkin päivän puheenaiheisiin. Kuitenkin nykyretkeilijälle entisen etäinen suhde metsään saattaa vaikuttaa hieman hassulta.
”Ajatus siitä, että metsään mentäisiin kävelylle tai samoilemaan on ollut hyvin uhkarohkea,” Kouvola toteaa.
Entisaikoina kenties suurin uhka metsään menijälle oli joutua metsänpeittoon. Metsänpeitossa metsä sai ihmisen valtaansa. Tila uhkasi niin lapsia, aikuisia, vanhuksia kuin karjaakin.
Ensiksikin oli niin sanottu kevyempi metsänpeitto. Ihmisen mennessä metsään vaikkapa marjastamaan, saattoi hän yhtäkkiä löytää itsensä aivan eri paikasta kuin missä hänen oli tarkoitus olla.
”Selitysmalli sille kokemukselle oli, että metsän haltia olisi lennättänyt henkilön paikasta toiseen.”
Vakavampana metsänpeitto taas tarkoitti metsään eksymistä.
”Se, että eksyi metsään, oli luonnoton tila, siinä oli jotain omituista. Jos ihminen on metsänpeitossa, hän ei tunnista tuttuja alueita, kiviä, kallioita, maamerkkejä,” Kouvola kuvailee.
”Tyypillistä oli myös se, että muiden etsiessä eksynyttä, ei hän pystynyt metsänpeitossa kommunikoimaan, puhumaan tai liikkumaan, vaikka hän näkisi etsijät ja olisi aivan lähellä heitä.”
Yleisin selitys tällaiselle metsänpeitolle oli, että metsän haltia eksytti ihmisen, metsä ikään kuin sulki kulkijan sisäänsä. Vanhoissa tarinoissa kuvataan jopa ihmisen muuttumista metsän kaltaiseksi.
”Löydyttyään metsänpeittoon joutunut on saattanut sanoa: olin se kivi, jonka ohi kuljitte monta kertaa.”
Metsässä on saattanut törmätä myös metsän väkeen. Metsää ihmisten mielissä asuttivat niin metsänneidot, haltiat kuin menninkäiset ja päivänsäteet, mutta väki merkitsi myös voimaa, jollainen oli Kouvolan mukaan ”kaikessa elollisessa ja vähän elottomassakin”.
Esimerkiksi tulella, vedellä ja metsän eläimillä oli omat väkensä, joita vain tietäjät rituaaleineen pystyivät hallitsemaan. Väellä oli myös hierarkiansa. ”Vesi vanhin voitehista” todistaa veden väen voimakkuudesta; sammuttaahan vesi vaikka tulen!
Metsästä on voinut myös sairastua, nimittäin saada nenän. Metsännenäksi kutsuttu tauti saattoi osua kohdalle, jos esimerkiksi nukahti tai kaatui metsässä. Kun tavallisten haavojen hoitoon riitti ratamon lehti, tämän vaativan oikun parantamiseen tarvittiin niin ikään tietäjää.
Oli siis syynsä, miksi metsästä pysyttiin mielummin kaukana.
Mutta mikä sitten on muuttanut suomalaisten suhtautumista metsään? Kouvola otaksuu muutoksen siemenen piilevän 1800-luvun romantiikassa ja niin sanotussa topeliaanisessa maailmankuvassa.
Tuohon aikaan sivistyneistö ja taiteilijat alkoivat kiinnostua metsiin liittyvästä alkukantaisuudesta ja jopa pyhyyden kokemuksista. Lienee idyllinen metsäkuvastommekin osin lähtöisin näiden taiteilijoiden maisemista.
Mikä sitten neuvoksi, jos päätyy metsänpeittoon vailla kompassia? Usein ajatellaan, että kristinuskon tultua Suomeen se lakaisi kaiken perinteisen suomalaisen mytologian unohduksiin.
Kansanperinne ja kirkko kulkivat kuitenkin pitkään käsi kädessä, ja tämä näkyy myös metsänpeitossa. Metsään uponnutta voitiin nimittäin opastaa takaisin soittamalla kirkon kelloja. Tapa perustui toki uskomuksiin, mutta saattoipa se todella auttaakin, jos eksynyt löysi kellojen äänten perusteella takaisin ihmisten ilmoille.
Monet suomalaiset sanonnatkin juontuvat entisaikojen uskomuksista. Esimerkiksi ”ihmisten ilmoille” tarkoitti todella kirjaimellisesti poistumista metsän ilmanalasta ihmisasutuksen pariin.
Teksti: Tilda Sederholm
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo