Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsy järjesti kesäkuussa lepakkoretken Helsingin Seurasaareen, jossa monien eri lepakkolajien tiedetään viihtyvän hyvin. Koko päivän kestänyt sade päättyi retkeläisten onneksi juuri hieman ennen illan alkua ja paikalle saapui koleaa säätä uhmaten kymmenkunta lepakkointoilijaa. Kokoontuessamme sillan saaren puoleiseen päätyyn pääsimme ennen retken alkua todistamaan kesyn cityketun rohkeaa ruuankerjäystä sekä kuuntelemaan kaukaisilta rannoilta kaikuvia Helsingin yöelämän ääniä.
Helsyn puolesta oppaana toimi Sari Hartonen, pitkän linjan lepakkoharrastaja ja -asiantuntija. Hartonen johdatti yhdessä muiden Helsyn aktiivien kanssa retkeläisiä Seurasaaren siimekseen, kohti paikkoja, joissa lepakkoja oli aiemmillakin retkillä tavattu. Pienestä ryhmästämme muutama ei koskaan ollut nähnytkään lepakkoa, mikä teki retkestämme vieläkin mielenkiintoisemman.
Lähdimme kohti Seurasaaren ulkomuseoaluetta noin klo 22.30. Yöeläiminä lepakot ryömivät kesän valoisina öinä ulos koloistaan melko myöhään, mutta retki oli yöunien uhraamisen arvoinen. Pienen kävelyn jälkeen saavuimme vanhan asuinrakennuksen luo, josta viime retkellä oli lähtenyt lentoon poikkeuksellisen suuri lepakkoparvi. Lepakot olivat kuitenkin ilmeisesti vaihtaneet yöpymispaikkaa, joten lähdimme kohti ulkomuseon vanhaa venesatamaa.
En ole koskaan nähnyt detektoria toiminnassa, mutta retkellä pääsimme seuraamaan sellaisen toimintaa käytännössä. Detektori muuttaa lepakkojen kaikuluotauksessa käyttämän äänen nakutukseksi, jonka myös ihminen voi kuulla – detektori pitää vain ensin asettaa oikealle taajuudelle. Kaikki lepakkolajit eivät ole samalla taajuudella, minkä vuoksi taajuutta piti vaihdella silloin tällöin. Hartonen ja muut lepakkotuntijat kuitenkin osasivat aavistella, mitä lepakkolajeja mistäkin paikasta löytyy, joten oikeiden taajuuksien löytäminen vaikutti vaivattomalta.
Venesataman luona näimme retken ensimmäiset lepakot. Pienet, vauhdikkaat siipiveikot lensivät koivujen välissä piiriä, napaten ilmassa lentäviä hyönteisiä. Hartonen kertoi, että yksi lepakko voi syödä yön aikana jopa yli 2000 hyttystä – kesäiltoina onkin onnekasta, jos omassa kotipiirissä sattuu asumaan lepakko.
Lepakkojen tunnistaminen on Hartosen mukaan välillä hyvin vaikeaa, etenkin kaukaa käsin. Taajuudesta, lentotyylistä, koosta sekä lajille tyypillisestä levinneisyydestä pystyivät lepakkoammattilaiset kuitenkin päättelemään, että näimme retkellä kolmen eri lepakkolajin edustajia: pohjanlepakkoja, vesisiippoja sekä mahdollisesti isoviiksisiippoja.
Suomessa on tavattu 13 lepakkolajia, joista pohjanlepakko on kaikkein yleisin. Eri lepakkolajien ominaispiirteet eroavat toisistaan jonkin verran: esimerkiksi vesisiipan ja pohjanlepakon lentoreittien pituus on hyvin erilainen. Siinä missä vesisiippa saattaa pyrähtää Seurasaaresta Espoon puolelle ruuanhakureissullaan, pysyttelee pohjanlepakko pienellä alueella kiertäen maltillisen kokoista ympyrää.
Venesatamasta siirryimme museoalueella eteenpäin ja tapasimme isosiippoja, jotka lentelivät rakennusten välissä hurjaa vauhtia. Ennen lähtöä kävelimme vielä veden äärelle, jossa havaitsimme vesisiippoja lentämässä aivan veden tuntumassa.
Päätimme retken puolenyön jälkeen, sillä seuraavan päivän työaamu odotti monia. Ohjattu lepakkoretki oli kaikin puolin mainio kokemus niin ensikertalaisille kuin tottuneillekin lepakkoharrastajille.
Teksti ja kuvat: Heini-Sofia Alavuo
Artikkeli on julkaistu Nuorten Luonto -lehden numerossa 3/2017.
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo