Tarve puuttua epäoikeudenmukaisuuteen toi Tyyne Sieväsen aktivismin pariin. Hän toimi monta vuotta järjestöissä, mutta kaipasi välittömämpiä tapoja toimia. Mielenosoituksissa paljon aikaa viettänyt Tyyne huomasi, että yllättävän harva uskalsi viedä niiden aiheita omaan lähipiiriin. Siispä hän alkoi katsoa lähemmäs, jolloin oman yhteisön, kuten perheen ja ystävien mielipiteiden merkitys korostui. Nyt aktivismista on tullut elämäntapa, jolla hän vahvistaa rihmastoja omassa elinympäristössään.
”Koen todella tärkeäksi tuoda ihmisiä yhteen. Mulla on aika hyvä radar siihen, että ketkä voisivat toimia hyvin yhdessä. Koitan luoda turvallisia paikkoja oppia ja tehdä yhdessä, jokaisen omista lähtökohdista käsin. Suurin tehtäväni on auttaa ihmisiä löytämään itsessään vallankumouksen!”
Tyyne kertoo epäilleensä ensin aktivismikuplan ulkopuolisen lähipiirinsä kiinnostusta arvokeskusteluihin. Kun hän ilmaisi toiveensa, läheiset alkoivatkin kiinnostua ja toisista huolehtiminen muodostui vallankumousta ajavaksi voimaksi.
”Aloimme koluta juuriamme ja miettiä toisaalta keitä me nyt olemme, ja miksi olemme toistemme elämässä, ja keitä olemme tässä maailmassa. Mikä on säilyttämisen arvoista, ja minkä tulisi muuttua?”
Keskustelut loivat pohjaa toisenlaisen aktivismin ideoinnille. Tyyne tajusi voivansa paljon paremmin ja voivansa jatkaa työtä yhdessä ystäviensä kanssa laajemminkin. Hän halusi myös muiden kokevan välittämisen, yhteyden ja siitä syntyvän toivon. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ruoanlaittoa yhdessä ja sen viemistä kodittomille A-klinikkasäätiöstä inspiroituneena.
Itseään Tyyne luonnehtii tunteidenvälittäjäksi ja tarinankertojaksi. Hän lähestyy ihmisiä paitsi keskustelun kautta, myös luoden tiloja kohtaamiselle ja pohdinnalle taiteen keinoin. Yhdistellen kuvataidetta, kirjoitusta ja musiikkia, hän on löytänyt tapoja tuoda tärkeitä aiheita lähestyttävämpään muotoon.
”Taide on aina tietynlaista aktivismia. Se onnistuu ylittämään maailmojen rajoja. Erityisesti yhdistelemällä eri taiteita pääsee paikkoihin, joihin pelkät sanat eivät pääse.”
Jotta ymmärrystä ja yhteyttä ihmisten välille voisi syntyä, Tyyne korostaa avoimen keskustelun merkitystä. Molempien osapuolten on tärkeää kokea tulevansa kuulluksi. Vaikka latautuneet aiheet voivat aiheuttaa kitkaa, on tärkeää oppia kohtaamaan konflikti, sillä se tulee joka tapauksessa vastaan. Erityistä arvoa Tyyne näkee rehellisyyden ja haavoittuvaisuuden harjoittamisessa.
”Ajattelen, että ollaan täällä toisiamme varten. Kaikilla meillä on pelkoa, surua ja epätoivoa, mutta on tärkeää voida olla niidenkin äärellä yhdessä. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat puhua tunteista rehellisesti. Sanoa vaikka, että mun sydäntä särkee ja valvon öitä tämän takia. Silloin muutkin pääsevät tunteidensa äärelle, ja asialle voi yhdessä tehdä jotain.”
Ole rohkea ja puolusta toisia!
Aktivismi-sanaa saatetaan vierastaa, jos kuvitellaan, että aktivismi on jotenkin elämästä erillistä. Tyynen näkemyksen mukaan kuitenkin jo tunteista puhuminen on valtarakenteiden vastustamista. Kyse on elämäntavasta, jossa pyritään katsomaan pitkälle aikavälille. Tyyne rohkaisee miettimään, miten itse haluaisi elää:
”Meitä on niin moneen! Voi lähteä liikkeelle siitä, mikä oma juttu on, mitä tykkää muutenkin tehdä. Ja miten omassa elinpiirissä voisi tehdä merkityksellisiä asioita tavalla, joka itselle tuntuu luonnolliselta. Silloin se motivoi parhaiten. Kun osaat olla itsellesi lempeä, voit olla maailmalle lempeä.”
Monia vaivaava merkityksen puute johtuu Tyynen mukaan siitä, ettemme kuule arvojamme ja päästä itseämme niiden äärelle.
”Opi tuntemaan itseäsi toisten kanssa ja auta toisia tuntemaan itseään. Tukeudu ystäviisi. Jos emme itse koe avun ja välittämisen voimaa, emme tule ymmärtämään kuinka valtava merkitys sillä on muille. Harjoittele rajojen vetämistä, mutta ihan yhtä lailla pyyteettömästi epämukavuusalueelle menemistä toisten vuoksi. Ole rohkea ja puolusta toisia. Ole rohkea ja puolusta itseäsi. Koita päästä yli suomalaisesta hiljaisuudesta ja siitä, että sinä ja tunteesi eivät saisi näkyä. Puhukaa yhteydestä ystävien kanssa. Siitä se lähtee.
Lopuksi puheemme kääntyy vielä toivoon. Käy ilmi, että sitä on:
”Uskon maailmaan ja ihmisiin. Mulla ei ole aina ollut toivoa – se oli pakko kaivaa työllä ja tuskalla, mutta sieltä se löytyi, yhteydestä muiden ihmisten ja luonnon kanssa. Se kantaa. Me ollaan kaikki täällä yhdessä.”
”Toivon ja uskon, että kansanmurhan alla olevat kansat olisivat vapaita ja länsimaat ottaisivat vastuun aiheuttamastaan silmittömästä väkivallasta alueilla. Toivoisin myös, että maailman valtasuhteet olisivat muuttuneet. On ehkä epärealistista ajatella, että kapitalismi, kolonialismi, transfobia, homofobia, valkoinen ylivalta ja patriarkaatti olisivat kokonaan poissa, mutta että ihmiset ymmärtäisivät omaa osaansa maailman muutoksessa paremmin. Jokainen tekomme on arvovalinta. Jokaisessa meissä on vallankumous.”
”Suomen kannalta toivoisin, että hallituksen leikkaukset peruttaisiin. Toivoisin, että meillä olisi tunnetaidoista, antirasismista ja dekoloniaalisuudesta pakollinen oppiaine, johon liittyisi myös suomalaisen luontoa kunnioittavan luontosuhteen ylläpitäminen. Toivoisin, että osaisimme olla yhteydessä luontoon kuten esivanhempamme. Toivoisin, että suomalaiset löytäisivät yhteisöajattelun yksilöajattelun sijaan. Uskon, että ihmiset voisivat silloin paremmin ja tekisivät oikeudenmukaisempia, kauaskantoisempia, ihmis- ja luontolähtöisiä ratkaisuja. Tiedän, että kaikissa meissä sykkii välittävä ja lämmin sydän. Meidän on vain raivattava pelkojemme läpi tie sen äärelle.”
Teksti: Stella Kanto
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo