Olen luonnonsuojelija ja kirjailija, pieni mutta sitkeä. Luonnonsuojelija minusta tuli 14-vuotiaana, kirjailija 33-vuotiaana. Nämä kaksi titteliä kytkeytyvät toisiinsa siten, että kirjoissani käsittelen luontoon liittyviä teemoja ja koetan lykätä maailmaa parempaan suuntaan.
Luonnonsuojelu läpäisee tarinani kauttaaltaan. Olen kantanut ekokriisistä syvää huolta kohta kolmekymmentä vuotta. Siksi en luultavasti edes osaisi kirjoittaa tarinaa, jossa luonnonsuojelu ei jotenkin nousisi esiin.
Kultarinta-romaanissani keskiössä ovat metsien- ja soidensuojelu sekä uhanalaisista lajeista muun muassa karhu – siihen viittaa kirjan nimikin, sillä kultarinta on kontion tapaan karhun vanhoja nimiä.
Kivitasku-romaanissa pohdin ennen kaikkea kallioita. Kirjaa hahmotellessani olin töissä Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirissä, ja jouduin jatkuvasti ottamaan kantaa kallionlouhintahankkeita vastaan. Tuntui typerryttävältä, että ihmiskunta on niin hanakasti ”syömässä maata jalkojensa alta”. Päätin kirjoittaa kivistä ja kallioista romaanin.
Margaritassa päähenkilönä on uhanalainen jokihelmisimpukka (Margaritana margaritifera). Juoni on syntynyt simpukan elämänvaiheiden ympärille: simpukan ja ihmispäähenkilö Sennin kohtalot ovat samankaltaiset. Romaanissa pohditaan esimerkiksi metsänhakkuiden vaikutusta luontoon sekä sitä, miten tiiviisti ihminen lopulta on osa luontoa.
Kirjoissani haluan valottaa myös luonnonsuojelun historiaa, sillä minusta on tärkeää tuoda esille, että toisinajattelijoita on ollut ennenkin. Heillä ei ole ollut helppoa, mutta ainakin itse saan voimaa siitä tiedosta, että ihmiskunnassa on aina ollut niitä, jotka ovat yrittäneet puolustaa muita eliöitä ja elotonta luontoa ihmisen ahneudelta.
Romaaneissani kerrotaan luonnosta välillä yksityiskohtaisesti: mainitaan vaikkapa kasveja ja lintuja, joita päähenkilöt näkevät tai kuulevat. Luontokartoittajan opinnoista on suurta hyötyä työssäni, koska luonnosta on helpompaa kirjoittaa, kun tietää mihin aikaan vuodesta ja millaisissa paikoissa eri lajeja voi havaita.
Musiikkitaustani puolestaan näkyy romaaneissani siten, että musiikilla on usein merkitystä tarinan juonenkulun kannalta. Samaan tapaan musiikki on kulkenut omankin elämäni pohjavirtana ja käänteentekijänä.
Romaani sinällään ei muuta maailmaa, mutta lukijan sisäisen maailman se voi mullistaa. Kun luontoon tai luonnonsuojeluun liittyviä asioita käsitellään kaunokirjallisuudessa, niihin voi olla helpompaa eläytyä kuin asiatekstin kautta. Selkein osoitus tästä oli, kun sain kuulla, että eräs nainen oli kirjani luettuaan suojellut oman metsänsä.
Ajatuksia ja tekoja luonnon puolesta. Oli riemastuttavaa, kun eräs lukija kertoi, että Margarita-romaanini luettuaan hän ei enää syö simpukoita. Juuri näin konkreettisia muutoksia toivon voivani romaaneillani edistää.
Kirjoitan neljättä romaaniani. En koskaan kerro etukäteen kirjojeni sisällöstä, koska kirjoitusprosessi on aina vaikea ja tuntuu yhä vaikeammalta, jos mainostan teemojani ennen kuin kirja on viittä vaille valmis. Tällä hetkellä kirjoittaminen sujuu aika hyvin. Olen saanut käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi, ja nyt täydennän ja parantelen sitä.
Jean Heglandin teosta Suojaan metsän siimekseen. Se on hieno romaani kahdesta siskoksesta, jotka yhteiskunnan romahtamisen jälkeen joutuvat selviytymään luonnossa omillaan. Romaani ei ole dystopia, vaan päinvastoin antaa voimia ja toivoa.
Joudun toteamaan, että omat romaanini. Olen niiden avulla oppinut käsittelemään ympäristöahdistustani, miettimään ratkaisuja ja tarkentamaan ajatuksiani, perustelemaan ja kyseenalaistamaan. Olen kasvanut romaanieni kanssa siksi ihmiseksi, joka nyt olen.
Asun Hämeenkyrössä maaseudulla ja kuljeskelen lähes päivittäin metsässä. Tarkkailen lajistoa ja pysähdyn istuskelemaan kallioille tai rannalle. Olen lapsesta asti halunnut välillä pois muiden ihmisten silmistä, ja luonnossa saa usein olla yksin. Metsän huminassa huomio kiinnittyy pois itsestä ja syntyy tilaa uusille ajatuksille.
Suvullani on kesämökki Sastamalassa järven rannalla. Kauan sitten näin siellä, miten hirvi ui järven yli. Hirvethän toki uivat aina tarpeen tullen, mutta minua vavisutti, kun tarkkailin eläimen etenemistä ulapalla. Tuttu järvi tuntui äkkiä salaperäiseltä. Hetken koin eläväni mennyttä aikaa, jolloin tienoota peittivät suuret salomaat.
Luonnon monimuotoisuuden väheneminen eli luontokato on minulle kattokäsite, joka kytkeytyy kaikkiin ympäristöongelmiin. Monimuotoisuuden katoaminen ilmentää sitä, miten kovaa painetta ihminen muuhun luontoon kohdistaa. Siitä paineesta kumpuavat kaikki muutkin ongelmat.
Luonnonkäyttöä olisi kyllä helppo keventää, sillä usein riittää, että jättää jotain tekemättä: puun kaatamatta, nurmikon leikkaamatta, eläimen tappamatta tai tuotteen ostamatta. Pienelläkin summalla voi tukea vaikkapa luontojärjestöjen metsiensuojelutyötä.
Jos saisin toteuttaa yhden toiveen, toivoisin että kaikki maailman ihmiset omaksuisivat valokuvaaja I. K. Inhan elämänohjeen 1900-luvun alusta: ”Ei pidä turhaan häiritä luonnon pienimmänkään eläjän vapautta.” Sillä päästäisiin jo pitkälle.
Haastattelu Suvi Kauppila
Artikkeli on julkastu Nuorten Luonto -lehden numerossa 3/2023.
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo