Luontoa ja ympäristökysymyksiä käsitellään monipuolisesti kaunokirjallisuuden eri genreissä. Valitse tästä kiinnostavaa luettavaa suosikkigenrestäsi – tai tutustu johonkin aivan uuteen.
Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie. Otava 2018, 335 s.
Kimmo Ohtosen nuorten fantasiaromaani Ikimaa – Soturin tie on Ikimaa-trilogian ensimmäinen teos. Maailman pohjoisimmassa kolkassa, Kuusilaaksossa ei luonnon monimuotoisuus kukoista, vaan rahakuuset on istutettu sotilaalliseen riviin ja pimeys vallitsee. Villistä luonnosta kerrotaan vain kielletyissä historiankirjoissa. Sitten eräänä yönä Oliverin äiti katoaa mystisesti jälkeä jättämättä. Voisiko unissa näyttäytyvä karhu viedä pojan äitinsä luo?
Samaan aikaan toisaalla, Aarniolaaksossa hukkatyttö Kalla valmistautuu soturikoulun opiskelun huipennukseen eli turnajaisiin. Aarniola on osa Ikimaata, jonka elämässä vaikuttaa vahvasti ihmisten ja kuiskaajaeläinten välinen vahva yhteys. Tämä yhteys on kuitenkin rikkoutumassa, sillä Aarniolan julma kuningas haluaa rikkoa kuiskaajaeläinten ja ihmisten liiton.
Kirjan luvut ovat lyhyitä, mukaansatempaavia ja helppolukuisia. Teoksessa mennään syvemmällä tasolla niin ympäristöasioihin, yksilön kasvutarinaan, kansanperinteeseen kuin tasa-arvoasioihin. Ohtosen ote on koskettavaa ja herkkää. Kerronta on opettavaista kuitenkaan olematta saarnaavaa. Metsäkuvaukset ovat kouriintuntuvia ja tekstissä näkyy kirjailijan luonnossa viettämä aika ja tutkimustyö.
Emilia Raunio
Katso myös trilogian seuraavat osat: Kuiskaajien kilta (2019) ja Kadotettu valtakunta (2020).
Risto Isomäki: Viiden meren kansa. Into Kustannus 2018, 336 s.
Ympäristöaiheisista ja scifi-kirjoistaan kansainvälisesti tunnetun Risto Isomäen Viiden meren kansa viihdyttää tarinoillaan ja antaa samalla tutkimukseen perustuvaa tietoa suomalaisten historiasta 11 000 vuoden takaa, kun ensimmäiset asukkaat saapuivat hylkeitä parveilleeseen jääkauden Suomeen. Seitsemässä erillisessä fiktiivisessä kertomuksessa uppoudutaan viiden vesistön ympärille keskittyneiden yhteisöjen elämiin aina 1200-luvun ristiretkien aikaan saakka. Inspiraatiota on haettu muun muassa Kalevalan hahmoista, muinaisista muistomerkeistä ja kansanuskomuksista.
Koska tarinat kerrotaan yksittäisten kuviteltujen hahmojen näkökulmista, lukukokemus saa uppoutumaan muinaiseen elämänmenoon ja myös vertaamaan sitä nykyisyyteen. Vaikka elo on muuttunut huimasti tuhansien vuosien aikana, jotkut asiat ovat ja pysyvät: kaikkina aikoina ihmiset ovat eläneet jollain lailla ympäristönsä ehdoilla. Tämä teoksen hallitseva teema saa pohtimaan, voisiko nykyihminenkin oppia jotakin esi-isien luontoa kunnioittavasta asenteesta.
Vilma Tammelin
Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016, 263 s.
Mooses Mentulan romaani Jääkausi on viiltävä kertomus siitä, kuinka syyttömästä tehdään syyllinen. Kirja kertoo realistisesti koulukiusaamisesta, vallasta ja yksinäisyydestä, puolensa valitsemisesta sekä valinnan seurauksista.
Tarina kertoo nuoresta Helmistä, jonka koulukiusaamiskierre ei pääty edes asuinpaikan vaihtoon: ainoa vaihtoehto on kovettaa itsensä ja tulla yhdeksi kiusaajista. Helmi ottaa oppia luonnosta, jossa heikot eivät selviä, vaan selviytyminen vaatii välinpitämättömyyttä sekä itsekkyyttä. Helmin asenteenmuutoksesta kärsii tytön itsensä lisäksi viaton opettaja Juha, joka joutuu ystävällisyytensä vuoksi maksamaan suuren hinnan huhujen ja juorujen kohteena.
Romaani sopii niin nuorille kuin aikuisillekin antaen kokonaisvaltaisen kuvan nuorten maailmasta sekä analysoiden aikuisten välistä dynamiikkaa. Havainnoivalla luontosymboliikalla Mentula tuo kerrontaan siitä muuten puuttuvaa syvyyttä. Onnettoman avoimeksi jäävää loppua lukuun ottamatta Jääkausi on rehellinen ja monitasoinen kuvaus ihmisten välisestä kilpailusta ja raa’asta pelistä niin nuorten kuin aikuistenkin välillä. Vahvat syövät heikot: vaatiiko selviytyminen toisen nujertamisen ja pätevätkö luonnon lait yhä yhteiskunnassamme?
Heini-Sofia Alavuo
Max Porter, suom. Irmeli Ruuska: Surulla on sulkapeite. Gummerus 2018, 119 s.
Max Porterin esikoisteos kuvaa raadollisesti elämää äidin kuoleman rikkomassa perheessä. Menetyksen tuskaa välittää perheen vieraana viipyvä Varis-hahmo, joka toimii arvaamattomana minäkertojana isän ja pikkupoikien rinnalla.
Kirjallisuuden perinteinen varis on usein symboloinut kuolemaa tai surua, mutta Porterin Varis on omalakinen henkilöhahmo, joka loruilee, satuilee, tonkii roskia, näkee painajaisia, analysoi loogismatemaattisesti, opettaa lukemista ja rääkyy siinä sivussa. Kirja naurattaa leikitellen lukuisilla merkityksillä ja rooleilla, joita ihminen on varikselle antanut. Se onnistuu raottamaan myös todellisen variksen elelyä, vaikka ei-inhimillinen kokemus jää aina kielen muurin taa.
Hämmentävä teos haastaa ilmaisullaan, joka liikkuu proosan ja runouden välillä lainaten muistakin tekstilajeista. Juoni sen sijaan ei yllätä, ja tarinaa tärkeämmäksi nousee väkevä surun voiman kuvaus. Herkimpien lukijoiden voi olla hyvä pysyä varuillaan teoksen kanssa.
Vilma Tammelin
Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into Kustannus 2016, 257 s.
Laura Gustafssonin Korpisoturi-kirjassa on tulevaisuuden dystopian tummia elementtejä; jokin perustavanlaatuinen uhkaa sivilisaatiotamme. Päähenkilö Ahma on päättänyt selvitä tulevasta katastrofista yksin ja elää keskellä luontoa, hyödyntäen sen antimia ja turvaa.
Yksin selviäminen on taitavallekin soturille haastavaa. Ahma joutuu osin tahtomattaan muodostamaan rajaseudun muiden eläjien kanssa pienen yhteisön. Äärimmäiset olosuhteet tuovat esille ihmisen pimeät puolet ja ristiriitaisen suhteen luontoon ja eläimiin.
Kun kirjan päähenkilö opettelee härkäpavun viljelyä, ruokien säilöntää ja tuskailee puhtaan juomaveden saannin parissa, tulee väistämättä miettineeksi sitä, kuinka kauaksi luonnosta ja omavaraisuuteen tarvittavista taidoista olemme etääntyneet. Ja kuinka vahvasti olemme riippuvaisia hauraista turvaverkoistamme.
Gustafssonin yksinäisen korpisoturin tarinassa jännite ja odotus säilyvät loppuun saakka ja kertomus vie mukanaan.
Hannele Ahponen
Maja Lunde: Mehiläisten historia (Bienes historie), suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016, 431 s.
Vuonna 2098 Sichuanissa nuori nainen Tao tasapainoilee hedelmäpuun oksilla ja pölyttää kukkia höyhensiveltimellä. Tästä näystä alkaa norjalaisen Maja Lunden romaani, joka solmii yhteen kolmen aikatason tapahtumat ja erilaisten päähenkilöiden sisäiset maailmat.
Mehiläisten sukupuuttoa valottavia faktoja ja perheiden sisäisiä jännitteitä kuljetetaan teoksessa rinnakkain niin tiiviisti, että välillä lukija toivoisi edes hetken helpotusta pahaa enteilevään tunnelmaan. Lyhyet luvut ja eri kertojien vaihtelut vievät kuitenkin tarinaa eteenpäin kellontarkasti kuin jännityselokuvan käsikirjoitusta.
Täysin toivottomaksi kirja ei lukijaansa lopulta jätä, mutta pakottaa ottamaan selvää mehiläistuhoja aiheuttavasta Colony Collapse Disorderista ja miettimään kuinka voisimme välttää Taon kohtalon.
Anu Pasanen
Katso myös trilogian seuraavat osat: Sininen (2019) ja Viimeiset (2020).
Camilla Kantola: Linnunsolu. Nysalor-kustannus 2022.
Linnunsolu on yhteiskunnallisen tieteiskirjallisuuden ystävän pakolukemistoa. Romaanissa seikkaillaan ulkoavaruuden siirtokunnassa. Ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen, mutta yhteiskunta ja sen valtarakenteet noudattavat edelleen Maan tuttuja käytäntöjä. Cobaldis-yhtiön kaivossiirtokunta koostuu tavallisista ihmisistä, mutta koko järjestelmällä on yksi tavoite: ottaa hyöty irti planeetan luonnonvaroista.
Sankarimme Ardri luo poliittista uraansa näissä oloissa, ja kirkassilmäisen pojan idealismia koetellaan paljon ja hartaasti. Camilla Kantola käsittelee edustuksen demokratian ongelmia, kun kaiken arvo määritetään kapitalismin säännöillä. Planeetan alkuperäisasukkaat toiseutetaan hirviöiksi, joilla on pimeitä voimia käytössään, ettei kukaan siirtokuntalainen vahingossakaan kyseenalaistaisi Cobaldiksen oikeutta planeetan luonnonvaroihin.
Teoksen ydin on, että poliittisten rattaiden välissä on aina ihminen, tai kobaldinmyyrien tapauksessa muu tietoinen olento. Kuivimmat osat poliittisesta prosessista Kantola osaa käydä läpi nopeasti ja soveltuvan hirtehisellä huumorilla. Ardrin mielen sisään on helppo päästä, ja häntä repivät ristiriidat ovat aitoja ja samastuttavia. Politiikan pyörteet saavat päähenkilön mielenterveydenkin järkkymään. Myös ympäröivät hahmot tuntuvat ihmisiltä, jotka toimivat omien lähtökohtiensa sanelemilla tavoilla.
Järkipuheella vetoamiseen uskovan Ardrin vastavoimanaan toimii Manwila, planeetan luonnon ja alkuperäisasukkaiden puolustaja, jota pidetään terroristina. Heidän välistään tasapainoilua on mielenkiintoista seurata. Ardrin matka ja muutos on käsinkosketeltavaa ja laittaa lukijankin kysymään, miten paljon järjestelmää voi muuttaa sisältä käsin ja milloin se on hajotettava ulkoa.
Sonja Thomas
Saara Henriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat. Osuuskumma 2013, 212 s.
Millaisessa maailmassa elämme tulevaisuudessa? Entä millainen on luontosuhteemme? Saara Henrikssonin ja Erkka Leppäsen toimittamassa novellikokoelmassa Huomenna tuulet voimistuvat yksitoista kirjailijaa on kuvitellut tulevaa.
Kokoelmassa ekoscifin kautta käsitellään ruoan ja luonnonvarojen riittävyyttä, luonnosta vieraantumista, ilmastonmuutoksen seurauksia, ekoterrorismia ja yhteiskunnan konsensushakuisuutta. Jotkut novellit maalaavat dystopioita, toiset ovat arkisempia ja henkilöt yrittävät pitää kiinni luonnosta, joka on osa heidän inhimillisyyttään.
Suosikikseni nousi Jussi Katajalan Mare Nostrum, jossa meri tekee iskun saasteita, liikakalastusta ja melua vastaan. Tulevaisuuden kuvat muuttuvat käsin kosketeltaviksi ja kuten Risto Isomäki esipuheessa toteaa: ”Sinun kannattaisi alkaa uskoa science fiction –tarinoihin. Elät sellaisessa.”
Kukka Kyrö
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos 2010. 260 s.
Tämä on sellainen kirja, jonka voi lukea bussissa, junassa tai raitiovaunussa. Ympäröivä maailma sumenee, kun tarina upottaa omaansa, ja todellisuuden ja fantasian välinen raja hämärtyy.
Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni avaa pienten tarinoiden kautta oven olemisen rajamaille; pelkoon, yksinäisyyteen sekä elämään itseensä. Mitä on tietoisuus ja kuka sitä hallitsee? Tarkoittaako elämä ainoastaan sitä lyhykäistä ajanjaksoa yksilön syntymän ja kuoleman välissä, vai voiko siinä olla muutakin? Onko ihminen niin ainutlaatuinen kuin hän kuvittelee olevansa? Entä mitä on hyvin eletty elämä?
Raevaara kuljettaa tekstiään kuin taiteilija pensseliä: kevyin kauniin vedoin, mutta tehden sen tummilla ja raskailla sävyillä. Kieli on kokeilevaa ja leikittelevää, mutta samalla hienovaraista. Lauseet ovat kuin kuiskauksia paperilla, eikä Raevaara kikkaile tai tee liikaa.
Luonto on kaikissa tarinoissa läsnä. Se näyttäytyy aina ihmistä suurempana, usein pelottavana mutta myös lohdullisena. Luontoon me kaikki lopulta sulaudumme.
Titta Lassila
Satu Manninen: Camouflage, Gummerus 2018, 52 s.
Camouflage eli naamiointi, kohteen tekeminen vaikeasti havaittavaksi. Tämän symboliikan ympärille rakentuvat Satu Mannisen runokokoelman upean maalauksenomaiset runot. Ne pursuilevat värikästä viidakkoa ja sen eläimiä, kasveja ja ötököitä. Teos koskettaa lukijan jokaista aistia ja kasvattaa hengästyttäviä kerroksia säe säkeeltä.
Ihmisen ja luonnon raja hämärtyy viidakon rytmin yhdistyessä ihmiskehon toimintoihin. Camouflage onkin kiehtovaa luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita suhteestamme luontoon, sillä se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella luontoa ja ihmisyyttä mielenkiintoisesti toisiinsa kietoutuneina. Elävän viidakkokuvauksen kautta käsitellään paitsi muutosta ympäristössä, myös muutosta meissä. Vaikka runot ovat joskus moniaistillisuudessaan lähes väkivaltaisen hyökkääviä, niiden raakuudessa on paljon kauneutta.
Sofia Bister
Rajala, Terttu: Sulkia ja sammalia. Valmiixi 2016. 88 s.
Terttu Rajalan esikoisrunokokoelma Sulkia ja Sammalia on oodi luonnolle, mutta samalla terävä kannanotto sen suojelun puolesta. Kokoelman kaksi ensimmäistä osaa, ”Metsä isäni, suo äitini” sekä ”Siskoni kevättuuli, veljeni laulava laine” ovat lempeää luonnossa tunnelmointia, joissa ihailu ja ihmettely yhdistyvät biologian tuntemukseen riemukkaalla tavalla. Kolmas osa, ”Kirjeitä tulevaisuudesta” sisältää riipaisevia ja vihaisiakin runoja ihmisen välinpitämättömyydestä ja sen seurauksista. Viimeinen osa on nimeltään ”Haurain siivin maailmankaikkeudessa”, ja siinä haetaan ihmisen paikkaa pitkässä elämän jatkumossa.
Rajala hyödyntää teksteissään monipuolisesti erilaisia runouden keinoja. Etenkin kahden ensimmäisen osan runot ovat sointuisuutensa ja rytminsä puolesta perinteisempiä: ”Tuuli luutii / maita, puita, / tuuli soittaa puiden suita”. Teemojen muuttuessa rankemmiksi ja lennokkaammiksi myös runouden keinot muuttuvat kokeilevammiksi. Kolmannessa osassa ilahduttavat erityisesti kuvarunot, jotka on puettu esimerkiksi sienen tai puun muotoon. Neljännen osan runot ovat muodoltaan proosallisia.
Sulkia ja sammalia koskettaa teemoillaan luonnonystävää syvältä, mutta siinä on myös monia kirjallisesti oivaltavia ilmauksia ja ratkaisuja. Teoksessa on kuvituksena Esko Rajalan luontokuvia, jotka tuovat oman herkän ja ilahduttavan lisänsä kokonaisuuteen. Kokoelma sopii varmasti jokaiselle luonnonystävälle eivätkä tekstit vaikeaselkoisia, mutta toisaalta niistä saavat iloa runouteen enemmänkin perehtyneet lukijat.
Maiju Laitanen
Arviot on julkaistu Nuorten Luonto -lehdessä vuosina 2010–2022.
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo