Keskikesän valoisat yöt kutsuvat seikkailuun. Yhteiskunnan päiväpainotteinen vuorokausirytmi rajoittaa mahdollisuuksia retkeillä öisin, mutta onneksi useimmiten löytyy edes yksi kesäyö, jonka voi viettää nukkumisen sijaan ulkona luonnossa kulkien. Kun iltarusko taittuu siniseen hämärään ja sumulautat nousevat maiseman ylle, kesäöihin rakastunut retkeilijä voi onnitella itseään lähtöpäätöksestä.
Seikkailu sinisenhämyiseen kesäyöhön on kuin matka toiseen todellisuuteen, keijujen ja muiden taruolentojen maailmaan.
Eräänä aivan tavanomaisena keskikesän perjantai-iltana päätän, etten menekään nukkumaan ennen auringonnousua. Seuraava päivä on vapaa – silloin voi nukkua. Nyt on seikkailun aika. Selaan hetken karttoja, vanhaa lintutornikirjaa sekä havaintotietokantaa ja suunnittelen öisen retken ympäri Paraisten rantoja. Aion käydä paikoissa, joissa en ole ennen käynyt.
Keskikesän öissä on jotain, joka saa minut toivomaan, että voisin viettää tämän ajan vuodesta nukkuen päivisin ja valvoen öisin. Illan tullen en millään malttaisi mennä nukkumaan, vaan haluaisin pysyä valveilla ja kokea yön jokaisen hetken – valon hiipumisen ja voimistumisen, värien vaihtumisen taivaankannella, aamukasteen tiivistymisen ja yölintujen konsertin.
Tukalan helteistä päivää seuraa usein rauhoittavan viileä yö. Kaupunkien liepeillä taustamelu hieman hiljenee, ja äänimaiseman valtaavat yövuoron linnut. Tuttu tienoo näyttää hämärässä aivan toisenlaiselta kuin päivänvalossa. Muita ihmisiä ei enää juurikaan tule vastaan. Sen sijaan polulla voi kohdata monia eläimiä yöllisillä retkillään. Kiiltomatojen lyhdyt täplittävät maata.
Saavun illan ensimmäiselle retkikohteelleni jo ennen kuin aurinko on ehtinyt painua taivaanrannan taakse. Tämä on Mustfinnin uimaranta, kaunis pieni biitsi Paraisten länsilaidalla, Airiston laivaväylän äärellä. Lämpimänä poutapäivänä ranta olisi täynnä uimareita, mutta nyt paikalla ei ole ketään. Laskeva aurinko leimuaa punaisena, pilvet hehkuvat ja meri kimaltaa auringonlaskun kultaa. Tunnelma on epätodellisen kaunis.
Lokit kiljuvat ja pienet aallot loiskuvat rauhallisesti rantaan, mutta muuten on hyvin hiljaista. Pari korppia lentää ohi kolkosti ronkkuen. Vastapäisen saaren luona uiskentelee vesilintuja. Erotan kiikareilla tavallisten sorsien lisäksi merihanhen ja tukkakoskelon.
Jään rannalle katsomaan, kuinka aurinko painuu mailleen ja maalaa pilvet alati vaihtuvin liekehtivin sävyin. Olen onnellinen, että seikkailuni toi minut näin kauniiseen paikkaan näin täydellisellä valon hetkellä.
Lähden rannalta vasta, kun alkaa hämärtää. Seuraava kohteeni on Pettebyn lintutorni. Ennen tätä iltaa en ollut kuullutkaan siitä – ei vain ollut tullut aiemmin mieleen etsiä lintutornia näiltä main. Matkalla jännittää, löydänkö perille ja minkälaiseen paikkaan olen menossa.
Päivän lämpö hiipuu hiljalleen, ja ilmaan nousee yön raikkaanviileä kosteus. Miltei täysi kuu kohoaa esiin metsän takaa. Kettu saalistaa pellolla. Pari metsäkaurista ryntää tien yli vauhdikkain loikin. Sitten näen hirven, joka kaikessa rauhassa seisoskelee metsän reunassa pellon laidalla. Jään hetkeksi katsomaan suurta komeaa eläintä. Se ei reagoi minuun mitenkään. Käki kukkuu.
Pettebyn tornille vievää pikkutietä on aluksi vaikea havaita. Se poikkeaa päätieltä sankan pusikon kohdalla. Vasta kerran ohitettuani ja takaisin käännyttyäni havaitsen pensaiden varjoon kätkeytyvän tienristeyksen ja lintutornille opastavan kyltin ruovikon seassa.
Suuntaan kohti tornia. Pieni ajoura kapenee lopulta vain jalan kuljettavaksi poluksi, joka vie tiheäkasvuisen paju-, mesiangervo- ja järviruokokasvuston läpi. Hämärässä se on kuin kapea käytävä.
Rastaskerttunen, kerttusistamme kookkain, räksättää taukoamatta jossain hyvin lähellä polkua. Pari ruokokerttusta vetelee rytmikästä konserttiaan kauempana ruovikon kätköissä. Pian erotan myös luhtakerttusen, joka nivoo pompahtelevaan lauluunsa taidokkaita matkintoja muiden lintujen äänistä. Yhdessä kerttuset saavat aikaan huumaavan kauniin konsertin.
Lehtokurppa on soidinlennolla. Ensin kuuluu hauska kurpotus, sitten kirkas napakka huudahdus, ja kohta pitkänokkainen pullea lintu viilettääkin ylitse siivet huitoen. Ruovikosta raikuu välillä luhtakanan ääntely, miltei kuin sika kiljuisi.
Havaitsen polun varressa pensaiden takana metsäkauriin, joka laiduntaa kaikessa rauhassa, eikä tunnu huomaavaan minua. Saan edetä miltei kohdalle ennen kuin eläin nostaa katseensa, tuijottaa minua hetken suurilla tummilla silmillään ja pakenee sitten yhtenä kahahduksena kasvuston sekaan. Vaikka seudulla onkin kauriita todella paljon ja niitä näkee melko usein, jokainen tämän kaltainen kohtaaminen on kuitenkin sykähdyttävä.
Pettebyviken on matala ja hyvin ruovikkoinen merenlahti. Meri tuoksuu, mutta saan näköyhteyden veteen vasta, kun nousen lintutorniin. Torni on matala, yksikerroksinen ja oikein mukava. Istahdan hetkeksi penkille kuuntelemaan kerttusten kiihkeää laulantaa ja kiikaroimaan ruovikon takana lahdella kelluvia vesilintuja. Alkaa olla jo niin hämärää, että pystyn erottamaan kunnolla vain joutsenet isoina valkoisina möhkäleinä tummassa vedessä.
Yön pimein hetki on käsillä. Ei se kuitenkaan kovin pimeä ole. Auringonlaskun viimeinen hehku on kadonnut taivaanrannasta tehdäkseen pian jo tietä aamun sarastukselle, mutta edelleen näen liikkua ilman lamppua.
Vietettyäni hetken lintutornilla lähden vielä jatkamaan matkaa Kirjalan ja Lielahden suuntaan, missä on havaittu viime öinä sekä kehrääjiä että lehtopöllöjä. Haluan antaa itselleni mahdollisuuden päästä kuulemaan niitä.
Yö alkaa taittua kohti aamua. Taivas käy hetki hetkeltä valoisammaksi. Väsymys alkaa jo hiukan painaa.
Matkalla kohtaan supikoiran, mutta en mitä tahansa vanhaa röhnäkettä, vaan söpön pennun, joka kipittää yksinään tienvartta. Ehkäpä emo ja sisarukset ovat jossain lähettyvillä piilossa. Tämäkin yksilö pujahtaa piiloon aika pian, enkä ehdi tarkkailla sen menoa kauaa.
Kiertelen pikkuteitä kehrääjän toivossa, mutta saariston metsät eivät nyt tarjoa minulle havaintoa yön salaperäisestä rukinpyörittäjästä. Sen sijaan pöllöjä kuuluu kuin kuuluukin.
Pienen sillan kupeessa rantametsiköstä raikuu lehtopöllöperheen kimeää huutelua. Muutama poikanen kerjää ruokaa kovaan ääneen naukuen, ja emo vastaa niille kauempaa lyhyesti aivan kuin sanoakseen: ”Nyt nokat umpeen, ipanat!”
Olen riemuissani. Useimmiten pöllöhavaintoni koskevat kevättalvella huhuilevia aikuisia, paljon harvemmin poikasia, ja tänä vuonna en olekaan onnistunut kuulemaan lehtopöllöä vielä kertaakaan aiemmin. Menneen kevään pöllöretkeni olivat hiljaisia. On aika hauskaa, että vuoden ensimmäinen pöllökohtaamiseni ei tapahdukaan perinteisesti keväthangilla vaan tällaisena leppeänä kesäyönä.
Taustalla soi satakielten ja kerttusten laulu kuin loputtomasti pulppuilevana vihellysten, säksätyksen, maiskutusten ja särinän tulvana. Se soi päässäni vielä silloinkin, kun viimein palaan retkeltäni ja kömmin nukkumaan. Aamunkoitto kultaa taivaanrannan, sepelkyyhky alkaa kujertaa – kesäyö on päättynyt.
Teksti ja kuvat: Milla Aalto
Artikkeli on julkaistu Nuorten Luonto -lehdessä 2/1029.
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo