Sinnikäs suojelutyö on kantanut hedelmää: pitkään kadoksissa ollut naali palasi Suomen Lappiin pesimään. Nähdäänkö meillä jatkossakin naalin poikasia?
Ilouutisia pohjoisesta: naalit ovat palanneet pesimään Suomeen ensimmäistä kertaa 25 vuoteen! Pesinnästä on saatu iloita jo kahtena peräkkäisenä kesänä.
Ensimmäinen pesintä havaittiin vuonna 2022, ja viime kesänä pesintöjä oli jo neljä. Havaintoja Suomen puolella liikkuvista naaleista on tehty aiemminkin, mutta vahvistettuja pesintöjä ei ole tapahtunut sitten vuoden 1996. Naalia on sen takia pidetty Suomen osalta hävinneenä lajina, eikä sen tilanne muuallakaan arktisella alueella ole ollut kehuttava.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että naali saattaa palata pysyvästi Suomen luontoon. Naalin paluu ei ole ollut sattumaa, vaan se on vaatinut pitkäaikaisia ja sinnikkäitä suojelutoimia.
Suomessa naali on äärimmäisen uhanalainen ja erityisesti suojeltava laji. Maailmanlaajuisesti laji on kuitenkin elinvoimainen ja sen populaatio on vakaa.
Naalia metsästettiin ennen vuonna 1940 tehtyä rauhoituspäätöstä niin rajusti, että 1800-luvun runsas kanta supistui lähes olemattomaksi 1900-luvun alkupuolelle tultaessa. Metsästyksen motiivina oli himoittu naalin turkki, jonka arvo nousi korkealle. Naalin siniharmaa värimuoto, jota myös siniketuksi kutsutaan, on edelleen suosittu turkiseläin, jota Suomessakin tarhataan.
Metsästystä seuranneen romahduksen jälkeen kanta on pysynyt pienenä ja pesinnät Suomessa sitäkin vähäisempinä. Metsästys vaikuttaa naaliin myös välillisesti, sillä jos suurpetokannat olisivat suurempia, voisi naalillekin riittää enemmän haaskoja.
Metsästyksen ohella toinen merkittävä syy uhanalaistumiselle on ollut samasta ravinnosta kilpailevan ketun leviäminen yhä pohjoisemmille alueille. Ketut paitsi kilpailevat naalin kanssa ravinnosta, myös valtaavat potentiaalisia reviirejä sekä tappavat naaleja ja niiden poikasia.
Lisäksi myyrien ja sopulien kannanvaihtelut ovat vaikuttaneet merkittävästi naalin ravinnonsaantiin. Naalin kannat seurailevat sen saalistamien piennisäkkäiden syklisiä kannanvaihteluita. Vuosituhannen vaihteessa myyrien ja sopuleiden säännölliset syklit lakkasivat. Ne ovat palautuneet entiselleen vasta 2010-luvulla.
Metsähallituksen luonnonsuojelun erityisasiantuntija Tuomo Ollila kertoo, että syy syklien muutokseen piilee leudoissa talvissa. Ilmastonmuutoksen takia ne ovat yleistymään päin.
“Talven vesisateet ja lauhat ilmat aiheuttavat lumen ja maan jäätymisen, jolloin myyrät ja sopulit kuolevat”, Ollila selittää ilmiötä.
Vuoden 2019 Punaisessa kirjassa on mainittu neljä tekijää, jotka uhkaavat naalia tulevaisuudessa. Kilpailu pesäpaikoista ja ravinnosta ketun kanssa mitä todennäköisimmin jatkuu edelleen, sillä ketun levittäytymistä on vaikea pysäyttää. Toinen uhkatekijä on naalin risteytyminen ketun kanssa, sillä lajit kykenevät risteytymään keskenään.
Todennäköistä on, että että häirintä ja liikenne uhkaa naalia myös tulevaisuudessa, vaikka sen elinalueet ovatkin usein syrjäisiä.
Suurin uhka on kuitenkin ilmastonmuutos, joka muuttaa koko arktista ekosysteemiä. Naali on yksi niistä arktisen alueen lajeista, jotka kärsivät ilmastonmuutoksesta voimakkaasti. Arktisilla alueilla ilmasto lämpenee nopeammin kuin muualla maailmassa.
“Ilman muuta naalin suurin uhka on ilmaston lämpeneminen ja sen monet eri seuraukset. Naali pärjää nykyistä jonkin verran lämpimämmässäkin ilmastossa, mutta nimenomaan lämpenemisen muut seuraukset ajavat naalia yhä ahtaammalle”, Tuomo Ollila kertoo.
Lajin suurimman kilpailijan, ketun, levittäytymistä pohjoiseen lämpenevä ilmasto puolestaan kiihdyttää. Ollilan mukaan ketut ovat kannan kasvaessa siirtyneet alavammilta mailta saalistamaan myös tuntureihin, jotka ovat naalin elinaluetta.
Jos kettukanta pysyisi pienempänä, yhteiselo sujuisi paremmin. Silloin ketuille riittäisi ravintoa alavammilla alueilla ja tunturit säilyisivät naalin valtakuntana. Toisaalta ylempänä tunturissa, jonne naalit joutuvat kettujen takia väistymään, ravintoa on tarjolla vähemmän ja olosuhteet ovat karummat.
Suojelutyössä joudutaan punnitsemaan vaikeita kysymyksiä ja käyttämään toisinaan koviakin keinoja.
Naalin suojelussa on päädytty esimerkiksi tekemään valinta, että kettua metsästetään voimakkaasti naalin esiintymisalueilla. Ratkaisuun on päädytty, koska naalin ja ketun välinen kilpailu on luonteeltaan syrjäyttävää, eikä ketun runsastumisen pysäyttämiseksi Ylä-Lapissa tunnu olevan muita keinoja.
Vuosien saatossa tuhansia kettuja on metsästetty naalien suojelemiseksi. Se on ymmärrettävästi ehtinyt herättää monenlaisia tunteita. Keskustelua on käyty kriittiseen sävyyn. Voiko yhtä lajia suojella niin, että toista metsästetään? Osa pitää ketun metsästystä perusteltuna, osa taas pohtii, onko tällainen suojelutoiminta mielekästä.
Kritiikkiä on kuultu muun muassa siitä, että maa- ja metsätalousministeriön luvalla tapahtuvassa metsästyksessä on sallittua käyttää haulikkoa ja moottorikelkkaa. Toisaalta on pidetty hyvänä, että pyynnistä vastaavat nimenomaan Metsähallituksen sopimuspyytäjät, joille maksetaan ketuista tapporahaa, sekä muutamat palkatut ketunmetsästäjät, jolloin kontrolli toiminnasta säilyy.
Naalin suojelu on vaatinut pitkäjänteistä ja toimivaa yhteistyötä. Suojelutyötä tehdään yhteistyössä Ruotsin ja Norjan kanssa. Maiden yhteinen, noin 550 yksilön naalikanta, ei tunne valtioiden rajoja. Suomen alueella liikkuvien naalien määrä on arviolta 10–20, mutta Metsähallituksen mukaan havaintomäärä on ollut kasvussa.
Käytännössä yhteistyö tarkoittaa esimerkiksi yhteisiä hankkeita ja jatkuvaa yhteydenpitoa. Tuomo Ollila pitää yhteistyötä sujuvana ja kaikkia maita hyödyttävänä. Tekeillä on myös Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteinen suunnitelma naalin suojelemiseksi.
Yhteistyötä on myös valtiollisten toimijoiden ja järjestöjen kesken, esimerkiksi Metsähallituksen ja WWF:n välillä. Yhteistyö mahdollistaa sellaisiakin ponnistuksia, joita ei muuten pystyttäisi tekemään.
Erityisesti rahoitus asettaa rajoja suojelutoimille, joten yhteistyö auttaa jakamaan kustannuksia. WWF esimerkiksi rahoittaa naalien lisäruokintaa, mikä mahdollistaa ruokinnan nykyisessä laajuudessaan.
Suojelutoimintaan kuuluu siis ruokintaa, ketun metsästystä ja kannan tiivistä seuraamista. Ruokinta auttaa naaleja selviämään silloinkin, kun huono myyrä- ja sopulivuosi yllättää.
Yhteensä Suomen, Ruotsin ja Norjan alueen erämaihin on viety yli 200 ruokinta-automaattia. Niistä Suomen alueella on 17, ja lisää on tulossa. Koiranruokaa tarjoilevien automaattien ylläpito on itsessään melkoinen työmaa, sillä monet niistä sijaitsevat kaukana teistä.
Metsähallituksen ja WWF:n yhteistyössä ylläpitämät automaatit on varusteltu riistakameroilla, joten niiden avulla saadaan tietoa naalien esiintymisestä ja voidaan tunnistaa norjalaisilta tarhoilta vapautettuja yksilöitä.
Norjassa analysoidaan myös naaleilta kerättävät DNA-näytteet. Tarhaaminen ja yksilöiden vapauttaminen takaisin luontoon on osoittautunut hyödylliseksi suojelukeinoksi suomalaisenkin kannan näkökulmasta.
“Norjalaisten tekemät vapautukset ovat olleet tärkeitä meidän naalikantamme kehitykselle”, Tuomo Ollila sanoo.
Myös mahdollisia pesintöjä tarkkaillaan aktiivisesti. Siksi viime kesienkin pesinnät on saatu vahvistettua.
“Tunnetut pesät tarkastetaan huhtikuussa. Silloin selviää, onko pesällä asumisen merkkejä. Jos havaitaan, että pesää on käytetty, se tarkastetaan uudelleen heinä-elokuussa”, Ollila sanoo.
Tunnettuja pesiä on Metsähallituksen tiedon mukaan yli 200, ja uusia pesiä pyritään etsimään jatkuvasti. Pesien tarkistamisessa auttavat WWF:n ja Metsähallituksen kouluttamat vapaaehtoiset. Uusia vapaaehtoisia koulutetaan tarpeen mukaan.
Järjestöillä on suojelussa oma tärkeä roolinsa myös käytännön toimien ulkopuolella. Esimerkiksi WWF pitää naalin tilannetta esillä julkaisemalla tietoa ja viestimällä sen suojelusta. WWF saa naalityöhönsä rahoitusta esimerkiksi The Arctic Fox Initiative -ohjelmasta, jonka ulkoiluvälinevalmistaja Fjällraven perusti vuonna 2019.
Järjestöjen kautta jokainen voi myös itse osallistua naalin suojelun rahoittamiseen.
Vuosien varrelle on mahtunut paljon puurtamista, mutta toivonkipinä on säilynyt. Nyt kipinä on kirkastunut ja naalin tulevaisuus Suomessa näyttää valoisammalta kuin pitkään aikaan. Suojelutyö on kantanut hedelmää, ja viime kesien pesinnät antavat toivoa myös tulevista pesinnöistä.
“Tulevaisuus näyttää hyvältä. Ruotsin ja Norjan naalien määrä kasvaa, ja se vaikuttaa positiivisesti myös Suomeen. Pesintöjen määrä tulee vaihtelemaan myyrä- ja sopulitilanteen mukaan, eikä ole mahdotonta, että tulee vuosia, joina Suomessa ei ole yhtään pesintää, mutta pitkällä aikavälillä tilanne paranee”, Ollila pohtii.
Kertarytinällä naali tuskin siis palaa jokavuotiseen pesimälajistoon, mutta kun katsotaan kauemmas tulevaisuuteeen, aihetta varovaiseen optimismiin on. Pesinnät ovat olleet erävoitto ja merkki siitä, että suojelutoimissa on onnistuttu.
Nyt täytyy siis jatkaa suojelua ja varmistaa, etteivät pesinnät jää yksittäistapauksiksi vaan naalin paluusta pysyvään pesimälajistoon tulee totta.
Tundran kaikkiruokainen karvakuono
Naali (Vulpes lagopus) eli napakettu on pohjoisen pallonpuoliskon arktisella alueella elävä pieni, kettua muistuttava koiraeläin.
Talvisin naali saattaa vaeltaa elinalueeltaan jopa 100 kilometriä etelämmäksi. Suomessa lajia tavataan vain Lapin pohjoisimmissa osissa.
Naali on kaikkiruokainen. Sen ruokavalioon kuuluvat piennisäkkäät, lintujen munat, selkärangattomat, raadot ja marjat.
Naalit ovat yksiavioisia ja elävät pareittain tai pienissä laumoissa. Pesäkummun voi tunnistaa muuta ympäristöä rehevämmästä kasvillisuudesta, sillä jätökset ja ruuantähteet toimivat lannoitteena kasveille. Pesän suojissa naali synnyttää alkukesästä 2–10 poikasta.
Teksti: Juuli Lehtinen
Kuvitus: Annika Heikkinen
Kotisivujen toteutus Haven Porvoo